Tänään, tässä päivässä

Miten sitä osaisi elää tässä päivässä, nauttia näistä hetkistä eikä kokoajan 'sitku' tai 'kunhan'. Nauttisi näistä käsillä olevista hetkistä.

Ajatustyö käy kuumeisena. Avaan nyt mahdollisimman lyhyesti asiaa, pitkältä ajalta.

Nuorena lukiota päättävänä neitokaisena halusin kielenkääntäjäksi. Hain opiskelemaan ja sain loistavat pisteet pääsykokeissa - korkeammat kuin sisäänpääsyyn vaadittiin. Muuta koska yksi kokeen osioista oli mennyt alla hyväksytyn pisterajan, en päässyt opiskelemaan. Yhteihaussa olin hakenút 'jonnekin', koska minulle oli lapsesta asti terästetty että itsensä piti elättää.

Tuo 'jonnekin' koulutti minut työttömäksi hoitoalalle, hetken työttömyyden jälkeen ulkomaille useammaksi vuodeksi. Siellä opiskelin kätilöksi, työstä pidin siellä kovin. Koin ensimmäisen heräämiseni tähän luonnomukaisen etsiskelyyn, opiskelin vyöhyketerapeutiksi ja opiskelin vähän aromaterapiaakin.

Palasin Suomeen ja todellisuus täällä osoittautui erilaiksi. Menetin kätilöyteni, sen autonomian ja vastuun, jolla olin tottunut työtä tekemään. Minut heitettiin keskelle lääketieteellistä maailmaa ja oma maailmankuvanikin alkoi kallistua lääketieteellisten perusteluiden sekamlskaksi.

Esikoiseni syntyi, pääsin pois oravanpyörästä. Parin vuoden jälkeen tämä luonnollisuuden etsiminen on jälkeen alkanut, kun olen huomannut, että lääketiede ei arvosta äitiyttä eikä äidin ja lapsen välistä sidettä. Olen tavannut kätilöitä ja muitakin ihmisiä, joiden seurassa olen kuin kotonani. Olen kulkemassa kohti tasapainoa, jonka saavuttamisesta olen haaveillut jo kauan.

Tänä keväänä olen pyrkinyt kolmeen kouluun ja kaikkiin niistä olen päässyt. Puutarhuriopinnoistani nautin valtavasti! Olen aivan haltioissani, tekemässä jotain sellaista, mitä itse haluan tehdä.

Mutta. Lapset kasvavat. Nopeasti. Esikoinen menee vuoden päästä esikouluun, astuen junaan jota ei enää pysäytetä (enkä tässä ala avaamaan ajatuksiani koulumaailmasta, jääköön se toiseen kertaan). Pitäisikö minun hidastaa tahtia, jäädä kotiin vuodeksi näiden lasten kanssa ja nauttia tästä päivästä? Eikö 'oma elämäni' voisi odottaa sen vuoden? Onpa inhottavasti sanottu, TÄMÄHÄN sitä minun elämääni on!

Maailma kyllä odottaa, sen kanssa ehtii myöhemminkin. Miksi elämän ruuhkavuodet pitäisi pakata niin täyteen, eikö voisi vain odottaa maltillisesti vähän aikaa ja tehdä jotain kun aika on sopiva?

Mutta vitsi kun mä niin tykkään puutarhahommista ja nautin siitä NIIN kovasti!